Resident Evil 5: Gold Edition (Ps3, Xbox 360)
”Matka pimeim...siis valoisimpaan Afrikkaan.”
Vaikka perinteinen Resident Evil hylättiin nelosen myötä, palataan vitososassa päättämään klassisen reskujen juonikuviot. Toimintakauhu saa vitososassa peräti osakseen sitä kuuluisaa edellisosien Survival-meininkiä. Tässä tapauksesssa vitonen on siis Selviytymistoimintaa (Survival Action).
Tarinantapainen menee tällä kertaa näin: Entinen STARSin jäsen Chris Redfield on sittemmin (oikeastaan jo CV:n ajoilta ) siirtinyt Bioterrorismin vastaiseen järjestöön (Bioterrorism Security Assessment Alliance) BSSA:han. Koska Umbrellan kaatumisen jälkeen on markkinoille jäänyt rutosti kyseisen lafkan bioaseita ja näiden jalostettuja piraattikopioita, on Chris kokemukseltaan oikea mies hommaan.
Terästettyään parit vuodet aamupuurojaan steroidilla on Redfieldin pojusta kasvanut järjetön ladonovi. Entisen toverinsa kohtalo masentaa Chrissiä, mutta tästä huolimatta hän saa tehtäväkseen siirtyä Afrikan maille duunailemaan. Yhdessä BSSA:n paikallisen osaston jäsenen Sheva Alomarin kanssa Chrissin pitäisi vangita mustan pörssin meklari Irving ennen kuin tämä saa myytyä pahoja bioterrorrismin pöpöjään eteenpäin. Mutta, kuinka ollakaan, paikallinen väestö osoittaa itsensä erittäin verenhimoisiksi...
Mutantteja ja muita vastaantulevia mörköjä päästään paukuttelemaan putkessa nelosen tapaan, mutta tällä kertaa nyt peräti (tekoäly)kaverin voimin. Väkipakolla mukaan tungettu parteritila tarkoittaa sitä, että joudut paimentamaan pälliä parteriasi silloinkin kun tahtoisit vain pelata yksinäsi. Kaveri tarjoaa toki tulitukea ja toimii myös hyvänä kantomuulina ylimääräisille tavaroille. Toisinaan kamun kanssa päästään ratkomaan muutamia minimaalisia ovipulmia ja vastaavia. Se mitä mieltä olen tekoälykumppanin yleisestä laadusta, jääköön loppuvaiheelle.
Meno on entistäkin toiminallisempaa, mutta peli painottaa silti hyvin usein säästämään harvoja kuteja ja parannusvälineitä, varsinkin kun edellisen pelin esinevalikosta päätettiin siirtyä pienempään 3X3 malliin, jonka aikana pelitilanne ei enää pysähdy paikoilleen. Tämä ratkaisu mahdollistaa muutamat TODELLA kätevät pikanapit haluamilleen aseille, jolloin valikossa pomppiminen pysyy minimissään. Vaikka tilat ovatkin vähäiset, voi tavarat viskata esinesäilöön joko kuollessa tahi aina kenttien lopussa.
Se, että millä logiikalla pelin kauppamekaniikka ylipäätään toimii, ei kannata päätään vaivata, pääasia että näkymätön meklari myy pyssyä ja parannusvälineitä. Peli ansaitsee kehuja siitä, että parannussuihkeet hoivaavat kerralla kummatkin pelaajat, eikä vain yhtä.
Toiminnalliseen meininkiin palatakseni, on kyllä pakko myöntää että nyt pelin lähitaisteluliikkeet hoituvat erittäin sujuvasti. Aina eri tavalla osumaan reagoivaa vihollista voi käydä rankaisemassa erilaisilla moovseilla. Varsinkin kaverin avustuksella voi tarjota kunnon turpasaunat muutamien yhtenäisten erikoisiskujen jakelun myötä.
Vaikka joku pälli vaihtoikin kontrolleissa nelosesta tutun toiminta- sekä juoksunappien paikat keskenään, kontrolleihin tottuu aikanaan ja ne toimivat loppujen lopuksi oikein hyvin.
Gold Edition sisältää mm., bonuskledjuja sekä lisäepisodit, Lost In Nightmares ja Desperate Escape. Molemmat episodit ovat toki naurettavan lyhyitä rykäisyjä alkup. Hintaansa nähden. DE on pelkkää peruspaukuttelua loppuun asti, mutta LIN palauttaa peräti pelin genren takaisin selviytymiskauhun pariin. Bonuksena löytyvä klassikkopelien kuvakulma oli hauska lisä kyseisen skenaarion alkupuoliskolla. LIN on ehkä lyhyt, mutta hyvällä tavalla ahdistava kauhupläjäys. Mercenaries-tila, erikoisversioineen on sekin yllättävän hubaa paukuttelua, varsinkin kaverin kanssa.
Vielä näin lisäkehuna on mainittava, että peli toimii myös kiitettävänkokoisena tietopakettina pelisarjan aikaisemmista tapahtumista. Myös muistakin pelin otuksista ja hahmoista löytyy melkoiset määrät tekstiä. Onko tämä kaikki tähdellistä vai ei, jää pelaajan päätettäväksi.
Ulkoasullisesti en pelissä näe mitään motkotettavaa. Maisemat ja animaation laatu näyttävät vain niin pirun hienoilta. Vielä upeampi yksityiskohta on se, että hahmot kantavat silmin nähtävästi ylimääräisiä aseitaan, esim. haulikot ja muut raskaammat aseet näkyvät selässä tavanomaisen hammerspace-varastoinnin sijaan. Vihollisia löytyy useata eri sorttia, pääasiallisesti majineja ja plaga-siittien muunnoksia, kuin myös enemmän tai vähemmän övereitä geenimutantteja. Esim. Kakkosreskusta tutut, nuolijat, käyvät nyt pelaajan kimppuun ihan uuden sukupolven voimin.
Pakko tunnustaa, että toisin kuin nelosen parissa, koin tämän pelin aikana useampaankin otteeseen lieviä pelonsekaisia tunteita. Osasyynä tähän on tietysti hemmetisti rajattu näkökenttä, kiitos ladonoveakin leveän Chrissin hartijoiden, mutta kyllä sitä kummasti iskee pakokauhua kun kudit ovat vähissä ja perässä juoksee joko regeneraatiokyvyllä siunattu mutanttitorakka, giganttisella kirveellä huitova pyöveli tai moottorisahan kanssa heiluva perunasäkkimies. Kertalaaki-vihollisia on tässä pelissä yllättävän paljon. Ette uskokaan miten ahdistavaa ylipäätään on kahlata krokotiileja täynnä olevan vesialueen poikki.
Mutta sitten onkin vuorossa nootien nakkelu:
Ensimmäisenä otetaan esille tuo huoneen perillä seisova pikkunorsu, jonka kyljessä vaikuttaa lukevan pienellä kirjoitettu ”rasismi”. On kyllä sikäli loogista, että kun kohdataan bioaseiden saastuttamia ihmisiä afrikassa, on todennäköistä että uhrit koostuvat juurikin maan enemmistöstä.
Uskon että rasismikohuilla on silti jotain pointtia, kun eräässä kohtaa vastassa on kaislahameissa pomppivia villejä keihäät ja nuijat tanassa. Vähän sama, kun lähetettäisiin valkonaamainen, nättipoika, ämeriikkalainen teilamaan raivotautisia inkkareita, jotka tykkää harrastaa kannibalismia sekä sisäsiittoisuutta. Onneksi tälle kaislahame-kohukohdalle annettiin sentään pelinsisäinen perustelu.
Tokihan tekoäly tajuaa Left 4 Deadin bottien tapaan esim. parantaa pelaajaa, pysyä kriittisillä hetkillä etäällä vaarapaikoista ja tulla jeesaamaan kun vihut ovat tarranneet pelaajaan... siis useimmiten. Toisinaan sitten sitä muistaa, että tekoälyn laadusta on vastannut sama pelifirma, jonka kädenjälkeä on mm. Dead Risingin uskomattomat tekoälytampiot.
Kun tekoälykaveri onnistuu perseilemään, niin silloin tämä todellakin perseilee viimeisen päälle ja totaalisesti perseileekin.
Tokihan tekoälytampion voi korvata kaverin kanssa jaetulla ruudulla tahi sitten tuttujen/ tuntemattomien kanssa, mutta näissäkin ratkaisuissa on omat riskinsä. Kaikkien vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet menevätkin lyhyesti näin:
1. Teko”äly”.
+ Osaa asiansa, jos harjoittelet helpolla ja pidät tämän kaukana parannusvälineistä.
- Vaikeimmalla pelillä tämä onkin täysi saatanan vajaakki, josta on lähinnä haittaa.
Allekirjoittaneen pelityksessä tekotampio mm. tuhlaili parannusvälineitä tarpeettomilla hetkillä, juoksi päistikkaa miinoihin, jäi pällistelemään tyhjää kun tarvitsin apua ja juoksihan tuo torvi useaan otteeseen päin tappajakoiria ja kuolla kupsahti silloin kun tämä oli liian etäällä pelastettavaksi.
Sikäli on kuitenkin kehaistava tekoälykaverin sihtiä, sillä varsinkin kiikarikiväärin kanssa ja muutamissa muissakin kohdissa tekoäly osuu maaliinsa jopa niinkin hyvin että se tuntuu joskus fuskulta.
2. Kaverin kanssa (Split Screen)
+ Pelissä pärjää hyvin, mikäli kaverikin osaa pelata.
+ Neuvojen jakelu ja taktikointi toimii helpommin.
- Mikäli kaveri ei osaa pelata, voi tästä seurata ongelmia
- Jaettu ruutu voi olla tavan töllöttimellä ihan saatanan pieni.
Omalla kohdalla ei sattunut mitään järkyttäviä ongelmia, kommunikaatio pelitti hyvin ja molemmat osasivat asiansa, mutta jaettu ruutu pienentää näkyvyyttä ilkeästi laajakuvaa pienemmissä telkkareissa. Kahden tunnin pelityksen jälkeen alkoi silmiä särkemään.
3. Netin välityksellä.
+ Mikäli kaveri on kokenut tai on sinulle tuttu, pelitys toimii.
+ Ei jaettua ruutua.
- Mikäli Pingien välinen ero on iso, valmistautukaa pätkivään peliin.
- Tuntemattomien kanssa pelaaminen on melkoista rulettipeliä.
- Läpipeluu käy mahdottomaksi, mikäli kaveri päättää jättää pelin kesken
Parit kerrat avustamaan on sattunut ihan kokenut kaiffari, mutta toisaalta riesana on ollut niin täysiä nyypiä ja ainakin yksi ihmeperseilijä, joka tyytyi, varoittamatta seisoskelemaan paikoillaan varmaan vartiksi. Täytyi olla melkoinen gourmetateria, räjähtävä ripuli, ulkoilua vaativa koira tahi sitten taivaallinen pikapano kyseisellä pelurilla, kun piti pelistä karata noinkin pitkäksi aikaa.
Pelin seuraavana syntinä ovatkin hahmot ja aivan tolkuttoman naurettavat juonikuviot/kohtaukset.
Uusista hahmoista ainoa hyväksi koettu oli Josh Stone, kaikki muut ovatkin sitten kämäisiä kliseekasoja tahi sitten muuten vaan joutavia hahmoja. Irving on vinkuvine aksentteineen yhtä epäuskottava pahis kuin Alfred Ashford, mutta sillä erotuksella että Alfredin kuollessa tunsin tätä kohtaa edes sääliä. Irvingin kitumista katsoessa teki vain mieli tunkea puukko tämän nieluun vielä kun tämä hengitti. Sitten Sexcella, eikun siis Excella Gionne... ei helvetti... Kamala aksentti ja naurettavat vaatteet, 'nuff said.
Mikäli Chrissin överit hauikset ja pelin muutamat toimintakohtaukset eivät mene vielä naurettavuuksiin, niin viimeistään muinaisraunioissa toimiva kuolonsäde tai lopputaistelu tulivuoressa vetää kaikki saakelin mittarit kaakkoon siihen malliin, että jopa Metal Gear Solid: Twin Snakes näyttää järkevältä matskulta.
En uskonut, että Code: Veronican ajoilta asti pyörinyttä tarinakuviota saataisiin Capcomin laadun tuntien enää mitenkään järkevään päätökseen, mutta olen silti tyytyväinen että edes pelisarjan päätarina tajuttiin päättää tämän osan myötä. Vitosen tarina on semmoista House of the Dead-pelien tapaista sekoilua, että onkin vain parhainta keskittyä itse peliin varsinaisen ”tarinan” sijaan.
Pahin synti kuitenkin pelin kohdalta onkin sitten kahden vanhemman hahmon, Jillin ja Weskerin laadullinen raiskaaminen. Vaikka peli kuinka yrittäisi perustella Jillin blondausta ja yleistä muutosleikkiä, niin se vaan on yhtä typerä ratkaisu kuin se tissien väliin asetettu aivopesulaite. Albert Wesker on ollut salaperäinen ja cool pahishahmo useankin pelin ajan, mutta vitonen päätti sitten vesittää kaiken tekemällä tästä suoraan Marvel-sarjiksista repäistyn, jumalkompleksilla höystetyn maailmanvalloittajan...herran pieksut, jopa pelikin totesi tämän saman ääneen!
Weskerin äkkiä, kuin tyhjästä repäisty ”syntytarina” oli sekin ihan surkea. Ainoa asia mistä olin tyytyväinen, että Oswald Spencer todellakin oli pyörätuolissa istuva, ihmisiä manipuloiva vanhus, kuten olin aina kuvitellut.
Tiivistys laiskoille (tl;dr):
Vaikka vitosessa välillä vitutuksen aihetta löytyykin, rohkenen pitää sitä silti viihdyttävämpänä räiskintänä kuin mitä RE4:sta. Onhan tässä jopa Reskua nippanappa enemmän mitä nelosessa. Mutta niin kauan, kun ei ajattele peliä RE:nä tahi välitä pelin saippuaooperasta, on selviytymistoiminta-matsku yllättävän kivaa meininkiä, varsinkin kaverin kanssa. Olen kiitollinen siitä, että vitonen sentään lopetti vanhan tarinakaavan. Eipähän tarvitse välittää mitä pasketta uudet osat (paitsi seiska) tarjoavat RE-nimen alaisena. Gold Editionin myötä ei tarvitse myöskään maksaa lisäepisodeista.
4-/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti